Toinen puoli toimii
Kirjoitan tätä tekstiä läppärilläni melkein pelkästään vasenta kättäni käyttäen. Jotkin harvat asiat, kuten pisteen, ä-kirjaimen ja shift-näppäimen painan oikean käden peukalollani, muuten teen kaiken vasemman käteni sormilla.
Kyllä minä pystyisin käyttämään oikeaakin kättäni, mutta se on niin hidas ja kankea, että helpompi on tosiaankin tehdä melkein kaikki vasurilla. Fysioterapeuttini on neuvonut minua yrittämään edes joskus käyttämään koneella kirjoittaessa myös oikeaa kättä, jotta oikea käsikin saisi jonkin verran liikuntaa, mutta kun haluan saada tekstin nopeasti valmiiksi, on oikea käsi vain tiellä.
Käytän monessa muussakin asiassa nykyisin miltei yksinomaan vasenta kättä. Syön pelkästään haarukkaa vasemmassa kädessäni pitäen. Olen yrittänyt opetella kirjoittamaan vasemmalla kädellä. Pyörätuolin kelaaminenkin on vaikeaa, kun vasemmassa kädessä on niin paljon enemmän voimaa kuin oikeassa. Asiat, joissa tarvitaan kahta kättä, ovat usein hyvin hankalia.
Tämä kaikki on hyvin ikävää siksikin, että olen luonnostani oikeakätinen.
Puolierot ovat MS-taudissa hyvin yleisiä. Toinen puoli kehosta ei vain pelitä ihan samalla tapaa kuin toinen.
Oikean käteni ohella myös oikea jalkani toimii vasenta pariaan heikommin. Oikeassa jalassani on niin sanottu peroneuspareesi, jonka takia en pysty koukistamaan oikeaa nilkkaani. Se tekee kävelystäni aika vaikeaa, ja etenkin yhtään pidemmillä matkoilla oikea jalka vain laahaa – eräs neurologi puhui ”hiihtävästä” kävelytyylistä. Jos oikea jalkani toimisi yhtä hyvin kuin vasen, en tarvitsisi pyörätuolia, mutta nyt kaatumisriski on aina verrattain iso. Kotonakin kävellessäni joudun usein ottamaan tukea seinistä ja huonekaluista.
Kuulemma jopa oikea silmäni toimii vasenta heikommin, vaikka tätä en itse olekaan käytännössä huomannut.
Kuten miltei kaikkiin muutoksiin, oikean puoliskon heikompaan toimivuuteen voi tottua ja sen kanssa voi oppia elämään. Ei se kuitenkaan mukavalta tunnu, tietenkään.
Paitsi että oikean puolen heikkeneminen jo itsessään rajoittaa elämää paljon, se myös herättää pelkoja tulevaisuuden suhteen. Entä jos vasemmalle puolelle käy ennen pitkää samoin?
Tämä pelottaa, ja kunnolla. Entä jos vasen jalka toimii jonain päivänä yhtä heikosti kuin oikea jalka jo nyt? Silloin en pysty kävelemään edes kotioloissa askeltakaan, vaan olen sidottu koko ajan kävelemisen apuvälineisiin, käytännössä siis pyörätuoliin. Omin jaloin en silloin kävisi edes wc:ssä. Tai entä jos vasen kätenikin lakkaisi yhtäkkiä toimimasta? Silloin en pystyisi ehkä edes syömään omin käsin, saati kirjoittamaan tietokoneella. Kun ottaa huomioon, kuinka tärkeä osa jokapäiväistä toimintaani ja oikeastaan koko identiteettiäni koneella kirjoittaminen on, tämä tuntuu kauhistuttavalta. Menettäisin siinä kykyni kommunikoida maailman kanssa.
Tiedän kyllä, että kaikkiin yllä mainittuihin ongelmiin on mahdollista saada apua tavalla tai toisella. Nykyteknologialla on mahdollista muokata jopa puhetta tekstiksi. Mutta ei se ole sama asia. En halua sitä. Olen luopunut jo niin paljosta, etten halua joutua luopumaan enää yhtään mistään.
MS-tauti ei ole toki ennenkään kysynyt minulta sopiiko se, että sairaus tekee sisälläni tuhojaan. Jos jotain olen tältä sairaudelta oppinut, niin elämän arvaamattomuuden.
Tämä arvaamattomuus tarkoittaa toki myös sitä, että mikään ei takaa, että vasemmalle puoliskolle kävisi lähitulevaisuudessa, tai ikinä, samanlainen romahdus kuin mitä oikealle puolelle on tapahtunut. Sitä ennen saattaa sitä paitsi tapahtua henkilökohtaisessa elämässä – tai yleismaailmallisesti, onhan koronapandemia osoittanut meille, että ison kansainvälisetkin muutokset voivat tapahtua hetkessä – jotain suurta, myönteistä tai kielteistä, joka kallistaa asetelmat päälaelleen.
Lopulta näihinkin pelkoihin tepsii se sama keino kuin kaikkiin muihinkin elämässä. Ei auta kuin elää päivä kerrallaan, toivoa että menee hyvin, ja pyrkiä omilla valinnoillaan ehkäisemään pelkojen toteutumista.
FI2103295123
Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.
Curated Tags