Liike on lääke

Liike on lääke

Pakko myöntää: en ole koskaan ollut erityisen urheilullinen. Pikemminkin tuntuu siltä, että olen aina ollut niin kunnallisesti jotenkin rajoittunut tavalla, jota suurin osa ihmisistä ei ole.

Olen kyllä aina pitänyt urheilusta, esimerkiksi pallopeleistä ja toivonut, että olisin siinä parempi. Mutta olen ollut aina juuri se kaveri, joka jää hiihtokisoissa viimeiseksi ja joka valitaan viimeisenä pallopelijoukkueeseen. 

Joskus lapsena pelasin jääkiekkoa ja jalkapalloa, mutta en päässyt juuri ikinä pelaamaan. Elettiin 1980-lukua, aikaa ennen kaikkia pelaaja-henkisiä systeemeitä, ja koska mukanaolostani ei varsinaisesti ollut hyötyä joukkueellemme, pääsin kentälle esimerkiksi jääkiekko-otteluissa vain kerran pari ottelua kohden, jos ollenkaan. Itse asiassa muistan useita otteluita, joissa istuin koko ottelun keston joukkueemme vaihtopenkin päädyssä pääsemättä kentälle kertaakaan.

Kun perheemme muutti lapsuudessani uudelle paikkakunnalle, kävin myös kokeilemassa paikallisessa jalkapallojoukkueessa. En muista tarkkoja perusteluja, mutta valmentaja sanoi silloin, että voisin jatkaa harjoituksissa käymistä, mutta minua ei voisi ottaa pelaavaan kokoonpanoon. Ehkä valmentajalla oli päätökselleen hyvät perustelut, mutta tämä on silti jäänyt mieleen yhtenä lapsuuden traumaattisista kokemuksista.

Kun minulle oli käynyt selväksi, että juuri missään urheilulajissa en pärjäisi muiden tahdissa, aloin kiinnostua muista asioista. Teiniikä ja iso osa aikuisuudesta kului ilman säännöllistä urheiluharrastusta. 

Saatuani vuonna 2003 MS-diagnoosin tiedostin, että jonkinlainen säännöllinen urheiluharrastus olisi hyvä asia. Kaikenlaista tulikin kokeiltua, mutta nämä kokeilut eivät ikinä johtuneet pidempiaikaiseen harrastamiseen. Syyt tähän olivat vaihtelevia, tavallisesti uusien lajien tai jopa ihan säännöllisen kuntosaliharjoittelun kokeileminen oli hyvä kokemus, toisin kuin lapsuuden joukkuepalloilukokemukset, mutta suhteesta ei ikinä tullut pitkää.

Aloitin jokunen vuosi sitten Kelan fysioterapian. Fysioterapeuttini kannusti minua hankkimaan kotiharjoittelua varten käsipainot. Sen teinkin, vaikka suhtauduin vähän pessimistisesti siihen, että saisin aikaan mitään säännöllistä harrastusta tämänkään ympärille.

Aluksi en saanutkaan. Puntit olivat makuuhuoneen nurkassa käyttämättömänä usein pitkiä aikoja. Fysioterapeuttini minulle tekemä treeniohjelma oli kyllä verkkoselaimen kirjanmerkeissä, mutta en toteuttanut sitä.

Sitten jokin muuttui vähitellen. Olin muuttanut uuteen asuntoon, joka oli järjestelty niin, että säännöllinen harjoittelu siellä oli helpompaa. Vielä tässäkään vaiheessa en aloittanutmitään säännöllistä harjoittelua.

Ehkä keskeinen tekijä siinä, että lopulta sain harjoittelusta kiinni oli se, että vähän vahingossa keksin tähän sopivan systemin. Olen hyvin paljon ihminen, jonka on helpompi tehdä asioita jonkin systeemin ohjaamana kuin täysin spontaanisti, vaikka spontaaniudella on toki elämässä paikkansa.

Systeemin selittäminen tässä olisi hiukan turhan vaikeaa ja monimutkaista, mutta siihen liittyy peliä, leikkiä ja itsensä palkitsemista. Toisin sanoen, kun treenaan kotona, asetan itselleni erilaisia tavoitteita, ja kun saavutaan ne, annan itselleni erilaisia palkintoja.

Systeemini tuntuisi varmaan monen mielestä oudolta eikä takuulla toimisi ihan kaikilla, mutta minulla se toimii, ja se riittää. Olen näet tämä systeemin ohjaamana alkanut treenata viitenä päivänä viikossa, kaksi kertaa joka treenipäivä. Treenaisin seitsemänä päivänä viikossa, mutta fysioterapeuttini sanoi, että välillä pitää levätä ja palautua.

Ja se on tuntunut aivan upealta! Kuntoharjoittelu itsessään antaa jo ihmiselle tietynlaisen hyvänolontunteen. Mutta tämän lisäksi suunnatonta tyydytystä itselleni on tuottanut se, että aloin jo varsin varhaisessa vaiheessa huomata kehitystä kunnossani. Kun on riittävän huonossa fyysisessä kunnossa, kuten minä aikaisemmin epäilemättä olin, kehitys on helppo huomata nopeasti. Parempi fyysinen kunto, ihan jo kasvaneet lihakset, ovat myös vaikuttaneet minäkuvaani myönteisesti. Kaikki ei tietenkään ole korjattavissa, ainakaan heti, mutta tiedän olevani oikealla tiellä.

Käydessäni hiljattain neurologin vastaanotolla kerroin uudesta liikuntaharrastuksestani. Neurologi oli myös hyvin tyytyväinen siitä. Totesin, että onneksi sairaus on viime aikoina pysynyt melko hyvin aisoissa, niin olen jaksanut jumpata kotona.

Neurologi korjasi, että ehkä ketju on mennyt toisin päin. Ehkä juuri sen takia sairaus on pysynyt niin hyvin aisoissa, että olen itse jumpannut niin paljon. Tehnyt jotain oman terveyteni eteen.
 

FI2304206456
Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.