Valon päivä
Tänään on helmikuun kolmas, Valon nimipäivä. Pitkän talven jälkeen valo alkaa vähitellen lisääntyä ja voittaa pimeyttä. Törmäsin somessa siihen, että tämä Valon päivä on vuodesta 1998 alkaen ollut masennukseen sairastuneiden ja heidän läheistensä yhteinen teemapäivä. Siitä kumpusi tämänkertainen halu kirjoittaa.
Minulle henkilökohtaisesti tämä helmi-maaliskuu on usein vuodesta raskainta aikaa. Kun valo alkaa lisääntyä, mieli ei vielä jaksa innostua. Talven pimeys on tunkeutunut niin syvälle sisuksiin, että hitaana ihmisenä ennemmin vedän vielä villasukat jalkaan, kääriydyn vilttiin, suljen kaihtimet ja hörpin pimeässä kynttilän valossa lämmintä kaakaota, kuin siristelen silmäni kohti aurinkoa.
Toinen vaikea jakso vuodesta on elo-syyskuussa. Se taas taitaa johtua siitä auringon lämmön yliannostuksesta, mikä kesäisin tulee. Kömpelyys on pahimmillaan ja aivot koko ajan kuin narikassa.
Nyt vanhemmiten nämä jaksot jo tunnistaa; vuosi toisensa perään samoihin aikoihin se uupelo iskee! Ja kun sen tietää kestävän useamman viikon, osaa tekemistänsä hidastaa ja olla itselle armollinen. Nyt en pysty hetkeen siihen, mihin parhaimmillani.
Oma saamattomuuteni ja uupumukseni laskettiin useita vuosia masennuksen piikkiin. Siitä on jo melko tarkalleen 19 vuotta kun kävin ensimmäisen kerran työterveydessä valittamassa aloitekyvyttömyyttäni, väsymystäni ja voimattomuuttani. Olin silloisessa unelmaduunissani kuraattorina nuorten sisäoppilaitoksessa. Työtä oli paljon ja rakastin sitä. Nuorten keskellä elämä oli ihanaa ja toivoa täynnä.
Yhtäkkiä jalat painoivat kuin tiiliskivet, kahvikuppi ei noussut entiseen tapaan huulille, aivot eivät jaksaneet rouskuttaa niihin tulevaa tietotulvaa… Olin aivan ihmeissäni! Kun kerroin oireistani työterveydessä ja samaan syssyyn siitä, että olin jokin aika sitten eronnut silloisesta kihlatustani, diagnoosi oli selvä: masennus. En ollut samaa mieltä. Toki surin kihlauksen purkautumista ja se masensi, etten jaksanut kuten ennen, mutta en ollut masentunut.
Säännöllisen epäsäännöllisesti työvuosieni aikana kävin sitten valittamassa työterveydessä uupelustani. Miten surulliselta se nyt jälkeenpäin tuntuukaan, kun aina lopputulos oli sama. Minusta hoidettiin pois masennusta. Milloin se uupumus johtui äitiyden tuomasta kuormasta, milloin liiasta työn määrästä, mutta joka kerta väsymys oli ammattilaisten mielestä masennusta. Tasapainohäiriöt, fyysiset lihasjumit ja kiputilani puolestaan masennuksesta johtuvia psykosomaattisia oireita. Viimein vuonna 2017 uskoin ja aloitin jo kroonistuneisiin oireisiini lääkityksen ja Kelan tukemana psykoterapian.
Toki minulle on sattunut isoja ja kipeitä, raskaitakin asioita elämäni matkan varrella ja on helpottanut kovasti, kun asioita on saanut puhua auki ja niiden kanssa on päässyt sinuksi. Hyvät ja huonot päivät ovat vaihdelleet ja elämä on kantanut; on ollut tunne, että koko ajan mennään eteenpäin.
Masennus on vakava sairaus. MS-tauti puolestaan hyvin vaikea löytää, jos oireet eivät ole ilmeiset. Minun masennukseni ilmenikin lopulta MS-taudiksi ja kaikki uupumusjaksot selittyvät nyt jälkeenpäin sillä. Fatiikkiahan nuo ovat olleet!
Jokaiselle oikeasti masennusta sairastavalle toivon, että saat oikeanlaista ja oikeudenmukaista hoitoa, joka sopii juuri sinulle. Toivon, että oireesi otetaan tosissaan ja saat niihin apua. Toivon, että jokaisena elämäsi päivänä näet edes yhden hyvän syyn elää. Elämä kantaa. Valoa on.
Teksti on kirjoitettu Novartiksen taloudellisella tuella.
FI2202166972