It looks like you are using an older version of Internet Explorer which is not supported. We advise that you update your browser to the latest version of Microsoft Edge, or consider using other browsers such as Chrome, Firefox or Safari.

Meihin osui elämän tsunami!

Olin enteillyt jo pitkään, että muutos on tapahtumassa. Kun aika lopulta oli kypsä, mikään ei voinut sitä enää pysäyttää. Se vyöryi päälle valtavalla voimallaan, kuin tsunami, ja pyyhki tieltään kaiken tutun ja turvallisen. Jäljelle jäi valtava sekamelska; rikkinäiset ihmiset ja kodit, sirpaleet ja viha, suru ja kyyneleet, tyhjyys ja voimattomuus. Niistä oli lähdettävä rakentamaan uutta.

Nuoruusvuosista saakka olen aika ajoin kokenut pitkiä ja merkillisiä voimattomuusjaksoja. Selitys löytyi vasta tammikuussa 2018 ms-taudista. Muistan, miten alkushokissa siirsin asian hyväksymistä ja jääräpäisenä päätin, etten suostu diagnoosin takia muuttamaan yhtään mitään. Pyöritin arkeani robottimaisella otteella: ”Juujuu, mulla on ms-tauti, mutta näytän koko maailmalle, ettei se näy eikä tunnu missään. Se on vaan diagnoosi! Aina mä oon pärjännyt ja pärjään kyllä nytkin.” Ajattelin jotenkin, että myönteinen elämänasenteeni kantaa taudin yli ja saan tsempattua itseni äärimmäisyyksiin.

Pikkuhiljaa tajusin, että asioita on muutettava ja ennen kaikkea minun asenteideni on muututtava. Otin elämäni kaikkinensa tarkastelun alle. Tämän sivuston teksteissä olen avannut niitä ajatuksia ja hetkiä, joita matkan varrella on ollut. Syvällä sisimmässäni olen käynyt kovimmat kamppailut. Autonratissa, yksinäisillä metsäpoluilla ja myrskytuulta vasten Raippaluodon sillalla – kaikkien näkymättömissä ja kuulumattomissa – olen huutoitkenyt ja raivonnut, kironnut ja manannut, karjunut maailmankaikkeudelle elämän epäoikeudenmukaisuutta.

Jotenkin kaiken keskellä alkoi tuntua siltä, etten pysty jakamaan itseäni ja elämääni enää toisen ihmisen kanssa. Että tarvitsen omaa tilaa. Sairaudesta on tullut puolisoni ja se, jolle voimavarojen on riitettävä. Toki parisuhteessamme oli ongelmia, joille en nähnyt mahdollisuutta korjaantua. Päätin, että haluan erota.

Päämäärätietoisesti etenin marraskuun 2020 eropäivää kohti. Etsin itselleni vuokra-asunnon, johon tein vuokrasopimuksen. Tiesin, etten ilman alkuvalmisteluita pääsisi omille jaloilleni, puolisoni voimakas reaktio palauttaisi minut nopeasti vanhaan ruotuun, johon en halunnut. Siksi suunnittelin kaiken etukäteen, varoittamatta. Jonkun mielestä itsekkäästi ja epäinhimillisesti. Mutta omasta elämästäni käsin asiaa katsellessani en nähnyt muita vaihtoehtoja. 

Ero sen tsunamin aiheutti. Kaiken perustuksen alla mannerlaatat olivat järkkyneet jo pitkään, mutta nyt vasta hyökyaalto paiskautui päin. Se oli valtavan voimakas. Kaksi voimakasta persoonaa taistelemassa elämästä ja kuolemasta, omasta paikasta maailmassa ja lastemme elämässä. 

Sekamelskan keskeltäkin on noustava jokaiseen uuteen päivään, valmistettava lapsille hyvä lähtö päiväkotiin ja kouluun, puettava työvaatteet päälle ja lähdettävä tienaamaan leipää. 

Jälkihyökyaaltoja tulee, mutta ne ovat kerta kerralta laimeampia ja tuhoavat vähemmän. Pala kerrallaan, sirpale sirpaleelta uusi kokonaisuus syntyy. Rauha palaa. Ehkä. 

Merkillisintä on juurikin se, mihin pyrin. Yksinäisyys tuntuu valtavan tärkeältä ja voimauttavalta. Kun minun ei enää tarvitse jakaa itseäni lasteni ja sairauden lisäksi kenenkään kanssa, kestän tämän raastavan tilanteen. Ehkä vuosien psykoterapian ja rauhoittumisen myötä löydän joskus uuden mahdollisuuden parisuhteeseen. Ehkä.

 

Teksti on kirjoitettu Novartiksen taloudellisella tuella.
FI2112075688