Poikani pääsi pulkkamäkeen! | MS Elo

It looks like you are using an older version of Internet Explorer which is not supported. We advise that you update your browser to the latest version of Microsoft Edge, or consider using other browsers such as Chrome, Firefox or Safari.

Poikani pääsi pulkkamäkeen!

”Huomenta! Onko Eero luonasi? Lähtisittekö tänään pulkkamäkeen jos se on? 😊” 
”Heippa! Eero on täällä ja varmaan lähtis mäkeen. Mut olen itse todella väsynyt, en jaksa edes ajatella lähtemistä. Nyt on pakko levätä.
En muista, olenko maininnut sairastavani MS-tautia. Silloin kun väsymys on pahimmillaan, en pysty oikein mihinkään.”
”Et ole kertonut, onpa ikävä kuulla 😔 me voitaisiin kyllä hakea Eero ja tuoda takaisin jos se haluaisi tulla? 😊 saisit levättyä itsekin ehkä paremmin ainakin hetkisen.”

Edellä käyty viestien vaihto tapahtui eräänä lauantaiaamuna. En tiedä, mistä olisin viime aikoina liikuttunut yhtä paljon. Tuntuu ihmeelliseltä, että on olemassa joku, joka voi ja haluaa auttaa!

Olen maailman huonoin ihminen pyytämään apua. En hoksaa, mihin sitä pyytäisin ja keneltä, vaikka samaan aikaan tiedostan, että mikä tahansa apu olisi tarpeen. Olen myös maailman paras syyllistämään itseäni. Ehkä se ristiriita syntyykin siitä. Syyllistän itseäni, kun en jaksa ja pysty ja tuntuu, ettei kukaan mukaan jaksa eikä pysty – ei keneltäkään voi siis pyytää apua. Jokaisella on omat hommansa ja kiireensä, enkä koe voivani lisätä niitä.

Minun henkilökohtainen ms-profiilini sisältää vahvan annoksen fatiikkia. Kun kuormaa sekä työssä että yksityiselämässä on paljon, olen hoitamieni velvollisuuksien jälkeen voimaton. Viime aikoina on ollut hektinen vaihe eikä jaksamista ole ainakaan lisännyt pikkuhiljaa taakse jäävä vuoden pimein aika.

Niinpä usein työpäivän jälkeen, kun ruoka on kokkailtu, syöty ja pöytä putsattu, voimavarat loppuvat kuin seinään. Ei puhettakaan, että siitä lähtisin vielä johonkin aktiviteettiin lasten kanssa. Luistelu, hiihto, pulkkamäki, lumilinnan rakentaminen, uimahalli… Pakolliset kuskaukset treeneihin kyllä omalla vuorolla onnistuvat, mutta joskus on pinnisteltävä, että pysyn auton ratissa hereillä kotiin asti. 

lumiukko_paivi_blogi

Minulla on kaksi aktiivista poikaa; 6- ja 14-vuotiaat. Molemmat harrastavat koripalloa. Onneksi heillä on harrastus, joka liikuttaa! Poikien kohdalla koen hyvin usein syyllisyyttä siitä, etten jaksa! Kumpikin on ikäisiinsä nähden oppinut niin kovin myöhään pyöräilemään, luistelemaan ja hiihtämään. Omat voimavarani ovat olleet liian puutteelliset ja meillä on liikuttu ja ulkoiltu luvattoman vähän!

Siksi ikätoverin äidin viesti: ”voitais hakea Eero pulkkamäkeen mukaan”, tuntuu niin uskomattoman arvokkaalta. Sinä aamuna tiesin, että kotipaikkamme lähellä olevalla mäellä oli perhetapahtuma – tarjolla makkaraa ja mehua, kepparirataa ja kaikkea kivaa. Olisi ollut mukava mennä. Mutta itse en jaksanut, en samperi vieköön millään!

Eero haettiin mäkeen. Samaan aikaan sain levätä ilman syyllisyyttä - joku juoksuttaa ja ulkoiluttaa sillä aikaa lastani. ❤️

 

Teksti on kirjoitettu Novartiksen taloudellisella tuella.
FI2202231306