It looks like you are using an older version of Internet Explorer which is not supported. We advise that you update your browser to the latest version of Microsoft Edge, or consider using other browsers such as Chrome, Firefox or Safari.

En pysty tähän enää!


Heräsin yhtenä aamuna siihen, että itkin hervottomasti. Itkin, koska unessani olin juuri kertonut luokkatovereilleni, etten pysty opiskelemaan enää lukiossa. Muistan unen vieläkin elävästi. Se tunne oli niin todellinen, niin päivittäinen. 

MS-taudin lisäksi elämässäni on kuluneen vuoden aikana tapahtunut isoja mullistuksia. Erosin pitkäaikaisesta puolisostani ja lasteni isästä. Siitä ei olla selvitty riidatta, ongelmitta eikä kivuttomasti. Voi olla, että joskus vuosien päästä elämää taaksepäin katsoessani huomaan, että tämä vuosi näkyy aikajanalla mustana möhkäleenä, josta näen muistoja vain paksun sumun läpi.

Rankimpina aikoina MS-taudin kognitiivinen fatiikki on voimistunut. Minulla se on aiheuttanut muiden ongelmien muassa esimerkiksi sitä, etten pysty keskittymään, en muista asioita, en osaa tarttua tehtäviin, autolla ajaessa teen virheitä ja asiakaskohtaamisissa en pysy keskustelussa mukana. Keväällä oli pakko laittaa peli poikki ja olin useamman kuukauden sairaslomalla. 

Sairaslomalta töihin palattuani oli jo ensimmäisten tuntien aikana tunne, etten selviä tästä. Työ tuntui vyöryvän päälle niin valtavalla voimalla, että tunsin kaatuvani sen voiman edessä selälleni. Onneksi jo ensimmäisellä viikolla oli esihenkilön kanssa vuosittainen kehityskeskustelu. Itkin pomolleni sitä, etten pysty tähän työhön enää. Tuntui, etten hallitse enää työn määrää ja monipuolisuutta – kaikki on liian isoa, en näe sen määrän alta yksittäisiä tehtäviä. Pomoni sanat muistan varmaan aina: ”Päivi, nyt lakkaat vähättelemästä ja aliarvioimasta itseäsi. Sä pystyt tähän kyllä!” 

”Asenne vaikuttaa, aina!” Tämä Positiivareiden motto on viisas. Vaikka elämässä olisi mitä, asenteella voi vaikuttaa siihen, miltä kaikki tuntuu. Ehkä tuo pomoni tsemppaus tarkoitti samaa; lakkaa vähättelemästä itseäsi, sä pystyt kyllä… Päätin vaihtaa ääntä kellossani.

Nyt tunnen jotenkuten pystyväni perustyöhöni. Se on mielekästä ja riittävän haastavaa. Mutta on pakko tunnustaa, etten ole tällä hetkellä parhaimmillani. Unohtelen asioita siitäkin huolimatta, että käytän muistilappuja ja kalenteria. Työn tekemisen tahti on niin nopea, että pelkästään sähköpostien ja viestien tulvaan hukkuu moni tärkeä asia. Jos johonkin en ehtinyt reagoimaan heti ja laittanut asiasta itselleni muistutusta, on välillä niin kuin en olisi asiasta kuullutkaan. Aivan kuin aivot laittaisivat asioiden eteen verhoja sitä mukaa, kun siirryn tehtävästä toiseen. Tunne on pelottava. Olen kuitenkin pitänyt itseni naisena ja ajatellut päivittäin, että mä pystyn kyllä tähän. 

Mutta siihen uneen. Oli lukion fysiikan tunti. Jokaisen piti vuorollaan pitää lyhyt esitelmä opettajan antamasta aiheesta. Kun tuli oma vuoroni, pitelin käsissä muovista n. 5 x 5 cm kokoista muovilaattaa, johon olin asetellut erivärisiä muovinappeja. Oli tarkoitus selittää luokalle, mitä eri värit ja muodot tarkoittavat. Tuijotin laattaa pitkään, mutta päähäni ei tullut ainuttakaan ajatusta siitä, mitä laatan oli tarkoitus esittää. Vaikka kuinka kaivelin aivonystyröitäni, en onnistunut tehtävässä. Aloin itkeä, siinä koko luokan edessä. Itkin hervottomasti ja sain lopulta sanottua: ”Mun on pakko tunnustaa, etten mä pysty tähän enää. Mä en voi jatkaa opiskelua lukiossa. Mun aivot ei enää toimi…”

Pahin pelkoni on, että joudun jonain päivänä toteamaan, etten pysty enää työhön. Työ on niin tärkeä osa identiteettiäni, että siitä luopuminen olisi todella kipeä asia. Vielä pärjään. Hetken ja päivän työt kerrallaan, ei yhtään enempää.

 

FI2112075685
Blogipostaus on kirjoitettu Novartiksen taloudellisella tuella.