It looks like you are using an older version of Internet Explorer which is not supported. We advise that you update your browser to the latest version of Microsoft Edge, or consider using other browsers such as Chrome, Firefox or Safari.

Takaisin satulaan

Jokin aika sitten kaaduin kotonani. Hyvin arkinen tilanne: olin palaamassa wc:stä makuuhuoneeseeni, ja kenties juuri tilanteen arkisuuden takia en keskittänyt asiaan juurikaan huomiota, vaan olin pian rähmälläni.

En loukannut itseäni pahasti. Toki se hiukan kipeää teki, mutta henkinen järkytys oli suurempi. Vaikka MS-tauti on heikentänyt liikuntakykyäni tuntuvasti, kaatumisia tapahtuu varsin harvoin.

En päässyt omin voimin ylös maasta. Minun piti soittaa kämppikseni, joka ei juuri sillä hetkellä ollut kotona, auttamaan minut takaisin pystyyn. Häntä odotellessani sitten istuskelin tunnin verran huoneeni lattialla.

Vaikka en ole käynyt kotini ulkopuolella ilman pyörätuolia aikoihin, kotona olen pärjännyt miltei kokonaan ilman apuvälineitä. Tarvittaessa olen ottanut tukea seinistä ja huonekaluista.

Ensireaktioni kaatumisen jälkeen oli, että pitää lisätä apuvälineiden, etenkin rollaattorin, käyttöä kotioloissakin. Pitää alkaa entistä varovaisemmaksi.

Hiukan myöhemmin tapasin kotikäynnille tulleen fysioterapeuttini. Hän näytti minulle, miten pääsisin seuraavan kerran kaaduttuani ylös omin avuin, jo opin tarvittavat liikkeet nopeasti.

Kun kerroin aikomuksestani lisätä rollaattorin käyttöä kotioloissakin, fysioterapeuttini yllättäen suhtautuikin ajatukseen jossain määrin torjuvasti. Hän oli sitä mieltä, että minun pitäisi kaatumisestani huolimatta pyrkiä elämään kuten ennenkin, alkamatta pelailla liiaksi varman päälle. Takaisin satulaan vain, hän sanoi.

”Takaisin satulaan” oli mielestäni osuva metafora tilanteeseen. En ole ikinä itse harrastanut ratsastusta, mutta tiedän, että kun hevosen selästä putoaa, on ensiarvoisen tärkeää nousta takaisin satulaan mahdollisimman pian. Muuten ei ehkä uskalla tehdä niin enää ollenkaan.

Aloin ajatella asiaa tarkemmin ja havaitsin, että tietty mekanismi on toiminut MS-taipaleeni aikana varsin usein. Olen pyrkinyt elämään normaalisti, kunnes yhden negatiivisen kokemuksen jälkeen olen supistanut elämänpiiriäni tuntuvasti. Olen kokeillut rajojani, ja kun rajat ovat tulleet vastaan, olen siirtänyt rajoja niin, että käytössä oleva alue on koko ajan pienempi ja pienempi.

Huomasin, että tällainen ajattelu todellakin kannattikin kyseenalaistaa. Muuten ennen pitkää ei uskaltaisi tehdä yhtään mitään. Minulla on asiaa vessaan monta kertaa joka päivä, joten jo viimeisen vuodenkin ajalta oli kertynyt tuhansia kertoja, jolloin visiitti kylppäriin oli sujunut ilman ongelmia. Oikeastaan siis tuntui järjettömältä, että yhden kielteisen kokemuksen takia alkaisi rajoittaa sitä, mitä voi tehdä elämässä.

Tavallaan tällainen toimintamalli on kyllä hyvin luonnollinen. Kaikki ihmiset toimivat näin ainakin jossain määrin, ja enemmän asiaa mietittyäni kykenin itsekin keksimään lukuisia erilaisia tilanteita elämässä, joissa olin toiminut näin. Siis tilanteita, jotka eivät liittyneet MS-tautiin tai fyysisen kunnon rapautumiseen, vaan esimerkiksi sosiaaliseen elämään, töihin tai harrastuksiin. Siis oikeastaan kaikilla elämänalueilla.

Tapauksia, joissa yksi negatiivinen kokemus synnytti pelon, että vastaavalla lailla kävisi uudestaan. Pelon, joka sivuutti lukuisat vastaavat tilanteet, joissa ei ollut käynyt kuinkaan, lukuisat positiiviset kokemukset.

En haluaisi olla ihminen, jonka tekemisiä hallitsee enemmän pelko kuin toivo – ei kai kukaan halua. Tiedostan myös, että supistamalla elämänpiiriä ja vähentämällä aktiivisuutta syntyy noidankehä: ennen pitkää ei uskalla tehdä mitään, ja passivoituminen rapistaa kuntoa entisestään. Tyhmiä riskejä pitää toki välttää, mutta pakkomielteinen pyrkimys välttää kaikki riskit on iso riski itsessään.

Niinpä päätin taas alkaa kulkemaan kotona ilman apuvälineitä. Kokonaan en ole luopunut esimerkiksi rollaattorin käytöstä, koska havaitsin sen hyödyllisyyden ihan jo kantotelineenä esimerkiksi silloin, kun hakee jääkaapista useita erilaisia ruokatarvikkeita, mutta en enää turvaudu rollaattorin joka kerta, kun minun pitää liikkua kotonani jonnekin.

Tiedän toki, että kaikella todennäköisyydellä tulen jossain vaiheessa kaatumaan uudestaan, mutta en anna tämän tiedon hallita elämääni. Ja jos kaadun, tiedän, miten tässä tilanteessa pitää menetellä: Takaisin satulaan!

FI2101204060
Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.

Curated Tags