Tasapainoilua | MS Elo

It looks like you are using an older version of Internet Explorer which is not supported. We advise that you update your browser to the latest version of Microsoft Edge, or consider using other browsers such as Chrome, Firefox or Safari.

Tasapainoilua

Jalat levossa_Päivi

Olen pienestä saakka, äidin pikkuapulaisena, tottunut tekemään ja tekemään. ”Ensin työ, sitten huvi!”, oli maalaistalosta ja isosta sisarusparvesta elämäänsä ponnistaneen äitini jokapäiväinen lausahdus. Äiti tuntui inhoavan minua kirja kädessäni; kirjat olivat merkki laiskuudesta ja siten aivan kauhistus. Enemmän sain myönteistä huomiota, kun olin reipas ja työteliäs.

Arvatakin saattaa, minkälainen aikuinen minusta kasvoi. Jotta voin antaa itselleni luvan hetken katsoa telkkaria tai levätä hyvän kirjan kanssa, on ensin leivottava, kokattava, tiskattava, siivottava, puunattava, pyykättävä ja tuuletettava… Ja vielä sitten käytävä lenkillä ja suihkussa.

Niin sanottujen terveiden aikuisiän vuosien aikana minulla oli useita merkillisiä uupumiskausia. Niiden myötä minulle iskettiin diagnoosi kroonisesta masennuksesta. Kapinoin valtavasti sitä vastaan, koska en kokenut olevani masentunut – olin ”vain” valtavan voimaton ja väsynyt ja sekin tunne saattoi vaihdella päivien ja viikkojen aikana laidasta laitaan. Olin ihmeissäni. Nykyisin ymmärrän. Fatiikkiahan tuo taisi jo silloin parikymmentävuotta sitten olla. 

Joka tapauksessa näiden uupumisjaksojen vuoksi olen ollut tiukan paikan edessä. Olkapäällä istuva ”äitini” on moittinut ja sättinyt tekemään ja touhuamaan samaan aikaan, kun toisella harteella reporanka ”Päivi” on maannut kädet ja jalat levällään pyytäen lepoa. Niin kuin sarjakuvissa tai DNA:n mainoksissa piru ja enkeli kuiskimassa korvaan. 

Sain MS-tautidiagnoosini kolme vuotta sitten. Vasta sen jälkeen olen uskaltanut alkaa kuunnella omaa sisäistä ääntäni. Työhön komentava ääni kuuluu edelleen päivittäin, mutta uskallan jo vastustaa sitä ja todeta, että nyt tämä tyttö tarvii lepoa ja pidä suus kiinni, piiskuri!

On helppo kirjoittaa, että jo osaan jotain. Mutta todellisuudessa ei koira karvoistaan niin helpolla pääse.

Fatiikki, eli voimakas uupuminen, on minun pahin MS-tautiin liittyvä oireeni. Toisena päivänä se tuntuu jo aamulla herätessä ja sängystä ylösnouseminen vaatii valtavat ponnistelut. Joskus se tuntuu aamukahvin aikana, kun kahvikuppi painaa niin, ettei sitä jaksa nostaa huulille. Toisinaan se iskee työpaikalla kesken iltapäivän kokouksen; keskittymiskyky on nollassa, kielenpäälle ei löydy oikeita sanoja, eivätkä päivämäärät jää mieleen. Sitten on niitä päiviä, kun se iskee vasta työpäivän jälkeen autolla kotiin ajaessa. Vielä pitäisi jaksaa puuhata ruoka perheelle, touhuta 5-vuotiaan kanssa, kuskata 13-vuotias korikseen ja odottaa kelloa tuijotellen, milloin pääsee nukkumaan. Parhaimmillaan uupumus iskee vasta iltapesun jälkeen. Pahimmillaan sitä on pitkin päivää, hetkittäin.

Tasapainoilen päivittäin työn ja levon välillä. Olen vasta-alkaja armollisuuden ja riittävyyden opettelemisessa. Mutta kyllä olen edistynyt. En enää pakota itseäni työhön ennen lepoa, vaan lepään ennen työtä. Välillä otan poikien kanssa jopa öllötyspäiviä; silloin ei tehdä yhtään mitään. Levätään vaan.


FI2102041099
Blogipostaus on kirjoitettu Novartiksen taloudellisella tuella.

Curated Tags