It looks like you are using an older version of Internet Explorer which is not supported. We advise that you update your browser to the latest version of Microsoft Edge, or consider using other browsers such as Chrome, Firefox or Safari.

Hetkiä

Hetkia_Paivi

Olen saanut maailmankaikkeudelta lahjaksi kaksi mittaamattoman arvokasta asiaa; poikani. Pojat ovat aktiivisia miehenalkuja. Ajattelevia, toimeliaita, kovia liikkumaan ja tekemään. Heitä ajatellessani, mieleeni nousee usein hetkiä ja sanoja, jotka ovat syöpyneet syvälle sisimpääni. 

”Äiti, onko toi MS-tauti periytyvää?” Istuin esikoiseni kanssa autossa. Olimme tulossa koristreeneistä kotiinpäin. Olin saanut MS-tautidiagnoosini muutama kuukausi sitten ja sitä oli edeltänyt vaikeita vaiheita. Uupumus oli voimakasta, tasapaino hukassa, päiviä sairaalassa ja epävarmuutta tulevasta. En muista, mitä vastasin pojalleni, mutta tuo kysymys on jäänyt kummittelemaan. Siitä kuului pojan pelko omasta tulevaisuudesta, mutta samalla myös huoli minusta.

”Sä oot jossain lääketokkurassa. Ei sua voi ottaa tosissaan.” Murkkuikäisen sivaltava loukkaus. Niitä satelee nykyisin jatkuvasti. Kun äitinä joudun neuvomaan ja ohjaamaan tekemisissä ja arjessa, lapsesta nuoreksi muuttuva pojanköriläs murahtaa äänenmurroksesta johtuva ääni särkyen jotain, mitä ei haluaisi sanoa, mutta mikä loikkaa suusta kuin sammakko. Ja minun on kestettävä. Ohjattava: ”Et sä voi noin mulle sanoa, mä olen sun äiti.” ”Mulla on sairauteni ja on siihen myös lääkitys, mutta ei se tähän asiaan vaikuta.” Mutta silti ajattelen: Olen äiti ja minulle saa sanoa. Minä kestän. Rakastan sitä, että lapseni sanoo suoraan. Vaikka se tekee välillä niin saakelin kipeää.

”Jaksatko sä, äiti, tänään kantaa mua?” Hain kuopusta päiväkodista. Hänen jalkansa olivat aivan poikkiväsyneet. Niin olivat minunkin. Päiväkodilta on meille kotiin matkaa parisataa metriä ja pojan ollessa pienempi kannoin hänet kotiin. Tapahtuneen aikoihin poika oli kuitenkin jo 4-vuotias ja sen ikäinen painaa ihan kiitettävästi. Tuona hetkenä kuitenkin päätin sisulla ja kaikella tahdonvoimallani, että minähän kannan poikaa. Nostin hänet lanteilleni, pyysin kiertämään jalat lantion ja kädet harteiden ympäri saadakseni niistä hänen painolleen helpotusta. Tuskin näin eteeni hänen kasvojensa takaa, mutta sainpahan nuuhkia, puputella ja suukotella lapsukaisen pyöreitä poskia. Etenimme hitaasti. Käsiäni vihloi ja jalat tuntuivat raskailta, mutta tästä halusin suoriutua. ”Kyllä, rakas. Tänään mä jaksan kantaa sut.”

”Hyvä, äiti! Sähän osaat juosta!” Olin palannut kesäkuussa 10 päivän kuntoutusjaksolta Maskun neurologisesta kuntoutuskeskuksesta. Tunsin olevani elämäni kunnossa! Mielessä oli ammattilaisten neuvot ja vertaisten kannustus. Lähdimme poikien kanssa ulkoilemaan ja innoissani otin muutaman juoksuaskeleen. 4-vuotias katsoi ihmeissään. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, että juoksen!

Pojat_Paivi

Lasten avoimuus on välillä jäätävän riipaisevaa. Omaa syytäni. Olen valinnut rehellisen ja avoimen tavan keskustella asioista. Olen päättänyt, että meillä ei ole ”asioita, joista ei voi puhua”, oli sitten kyseessä seksi, raha, päihteet, sairaudet, kuolema, jumalat tai joku muu niin sanottu iso asia. En halua, että lapseni kuulee jotain epämääräistä sipinää nurkan takaa ja joutuu tulkitsemaan, mistä on kysymys. No on toki pari asiaa, joista on juksattu. Nimittäin hammaskeiju ja joulupukki.

Avoimuuteni seurauksena myös lapsistani on tullut avoimia ja suorasanaisia. Sitä saa, mitä tilaa! Esikoiseni on nykyisin 13-vuotias. Hän on joutunut kulkemaan rinnallani ensin masennusdiagnoosin ja siihen liittyvän lääkekokeilun aikaan, mutta myös MS-tautidiagnoosia edeltävät fyysisen terveyteni kannalta kriittisimmät ajat. Hän ei ole koskaan oppinut tuntemaan minua ns. terveenä. 5-vuotias kuopus samoin on tuntenut ”vain” sairaan minäni, mutta syntynyt kuitenkin jo seesteisempään sairastamisen aikaan.
Sairas äiti. Sairas. Äiti. MS-tauti. Lääketokkura. Jaksatko? Sähän juokset! Parempi jakso. 

Ehkä kuitenkin, niin uskon, kaiken takana ja keskellä olen pojilleni rakas ja korvaamaton.
 

FI2102041096
Blogipostaus on kirjoitettu Novartiksen taloudellisella tuella.

Curated Tags