Kadonneen tasapainon metsästäjä
Kevät on tätä kirjoittaessa jo voittamassa, vaikka talvi ei tahdo antaa keväälle viimeistä lupaa edetä. Muutama aurinkoinen päivä tuo aina hymyn naamalle ja synkät pilviset päivät pyyhkivät sen kasvoilta. Ennustavat pakkasia ja lumisadetta, vaikka joutsenetkin ovat jo palanneet ja tassuttelevat jäällä kuin miettien, että miksi ihmeessä tulikaan lennettyä tänne tähän aikaan vuodesta.
Kevät on mennyt etsiessä kadonneita voimia ja tasapainoa. Sain tammikuussa laajan keuhkoveritulpan, joka raapaisi sydäntäkin matkallaan. Vietin viikon jakson sairaalassa ja sen jälkeen hipsuttelin kotona muutaman kuukauden varsin varovaisesti. Ulos uskaltauduin muutaman sadan metrin kävelylenkille ja treenit kuntosalillakin jäivät tauolle. MS-tauti on pysytellyt käsittääkseni myös taustalla. On tietenkin mustasukkainen uusille ongelmille.
Ihmisen voimat katoavat makaillessa nopeasti. Lihasvoiman katoamisen huomaa äkkiä. Makoillessa sain keskivartaloon lisää kannettavaa. Se onnistuu helposti ja kasvattaminen maistuu makealle. Jalat ovat ohuet, kuin kuikalla ja voimat ovat mitä ovat. Sitä vaappuu, kuin mikäkin ankka paksuuntuneen keskivartalonsa kanssa ja pystyssä pysyminen on yhtä kaaosta. Mielialaa ärsyttää heikentynyt tasapaino. Jalat vievät välillä, minne haluavat ja välillä on kontattava, kun keskivartalokaan ei jaksa kannatella.
Yritin talvella hiihtää yhtä huonolla menestyksellä, kuin edellisinäkin talvina. Kaatua muksahtelin liukkaiden kapuloiden päällä jo lähtöpaikalla ja varsin komeasti alamäissä, jotka muitten mielestä olivat tasaista maastoa. Voimasanojakin maastossa raikui, vaikka yleensä en paljoa kiroile. Pahinta itsetunnolle oli yleisö, jota pitikin olla todistamassa jokaista kaatumista. Keräile siellä lumihangessa itseäsi muiden kannustaessa. No, selässä ei edelleenkään lue, että sairastaa MS-tautia ja tasapainon ja voimien kanssa voi pienoisia ongelmia sitäkin kautta olla.
Uskaltauduin yrittämään pidempiä kävelylenkkejä maaliskuussa ja jo kenkiin survoutuminen sai puuskuttamaan. Pitkän tasapainoilun jälkeen sain kengät jalkoihini. Sitä oli jo niin puhki sen suorituksen jälkeen, että tiesi miten lenkillä käy. Huonosti.
Keskivartalon lihaksetkin katosivat. Tasan ei käy mikään. Kun keskivartalo saa lisää ympärysmittaa, niin piilossa olevat lihakset menettävät puhtinsa. Näkisittepä ne kävelysuoritukset. Tai onneksi ette näe. Kuin keitetty makaroni sitä liikkuu eteenpäin kumartuen pikkuhiljaa kasaan ja loppumatkasta lähes ryömien kotiovelle tarraten kiinni ovenkahvaan viimeisillä voimanrippeillä. Kyllä on kävelykin hävettänyt ja naurattanut samaan aikaan.
Kuin kiitokseksi, sain Kelalta kuntoutushakemukseen punaista valoa. Tarvitsisin laadukasta fysioterapiaa, mutta en ole saanut aikaiseksi yrittää saada sitä hyvinvointialueen kautta. Ja mitä se on sitten terveyskeskuksissa laadultaan? Omat aiemmat kokemukset eivät ole kovin kummoisia niistä.
Jumppaan kyllä kotona ja olen aloittanut kuntosalilla touhuamisenkin. Mutta kadonnut voima keskivartaloon ei tule takaisin hetkessä. Eikä myöskään kadonnut tasapaino. Vartalon hallinta on kummallisesti epätasapainossa ja kun jotain tekee, niin selkä on krampissa ja jumissa monta päivää. Palautuminen on hidastunut iän myötä. Kovan treenaamisen jälkeen lihakset ovat hapoilla viikon ja estävät tehokkaasti etenemisen. Mistä löytää tasapaino tekemiseen?
Onneksi lumet sulivat, ainakin toistaiseksi ja olen päässyt pyöräilemään. Ensimmäinen ajomatka oli vähän hapuilevaa, mutta seuraavat ovat antaneet iloa sielulle ja nopeasti voimaa myös kehoon. Sisäsoutu ja pyöräily, tapahtuu se sitten kuntopyörällä tai perinteisellä fillarilla, ovat tosi hyvää liikuntaa minulle ja uskon, että ovat sitä monelle sairastavalle. Yksitoikkoista sisäliikuntana, mutta tehokasta.
Ostin viime kesänä uuden pyörän ja en tietenkään mitään sähköavusteista vaan perinteisen mankelin. Nautin suuresti kamppailuista ylämäissä ja vauhdin hurmasta alamäissä. Toivon kesälle pitkiä pyörälenkkejä ja niiltä voimaa reisiini. Odotan keuhkoihin lisää voimaa hengittää ja sydämeni kunnon palautumista. Kevät toi mukanaan tärkeän muistutuksen siitä, kuinka matka joskus päättyy ja joskus se voi päättyä nopeastikin. Olisi osattava elää nauttien jokaisesta päivästään. Nauttia, vaikka taistelu MS-taudin kanssa on jokapäiväistä ja ikä tuo muutakin kremppaa.
Tekemisen ja levon välinen tasapaino on jatkuvaa hakemista. Tasapaino MS-taudin mukanaan tuomien oireiden kanssa teettää töitä. Päivän kunto määrittää tekemisen. Silti elämästä kannattaa nauttia. Joka ikinen päivä.
449801
Tämä teksti on kirjoitettu Novartiksen taloudellisella tuella.
Curated Tags