Luontosuhdetta etsimässä
Viime aikoina MS-tauti on heikentänyt vointiani siinä määrin, että olen ollut käytännössä oman kotini vankina. Voimat eivät vain yksinkertaisesti ole riittäneet siihen, että olisi lähtenyt minnekään. Oikean jalan pohjehermopareesi, jonka takia oikeaa nilkkaa ei pysty taivuttamaan, ei ole varsinaisesti auttanut asiaa.
Liikkumiseni on juuri nyt siinä määrin hankalaa, että olen saanut käyttööni pyörätuolin. Nyt olen vasta opettelemassa sen käyttöä, ja tarvitsen toisen ihmisen avukseni nytkin esimerkiksi ovia avaamaan.
Viihdyn kyllä hyvin kotonakin, ei siinä mitään. Sain aikani kulumaan ja tunnen elämäni hyvinkin mielekkääksi, vaikka en ulos pääsisikään. Tämä ei sinänsä tunnu vankeudelta. Silti pelkkä sisätiloissa kököttäminen hiukan harmittaa. Etenkin kesäaikaan olisi mukava päästä ulos nauttimaan auringosta ja raittiista ilmasta. Nauttimaan luonnosta. Luonto on kuitenkin yksi niistä asioista, joissa olemme suomalaisina äärimmäisen etuoikeutettua – meillä kun puhdasta, kaunista ja inspiroivaa luontoa riittää.
Tämä on saanut minut ajattelemaan luontosuhdettani laajemmaltikin.
En ole aikaisemmin ollut mikään kummoinenkaan luontoihminen. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, mutta olen asunut koko ikäni isoissa taajamissa, aikuisiän suomalaisittain isoissa kaupungeissa.
Pidän siitä, kun saan olla urbaanin sykkeen keskellä. Kun kaikki palvelut ovat lähellä ja kun jo pienellä säteellä on paljon ihmisiä.
Jotkut ihmiset tuntevat olevansa eniten kotonaan luonnossa niin vahvasti, että haluavat muuttaa keskelle metsää, jossa palvelut ja lähimmät naapurit, ainakin kahdella jalalla kävelevät naapurit, ovat kilometrien päässä. Minä olen aina tiennyt, että en itse kuulu näihin ihmisiin.
Suomalaisten ykköskesänviettopaikkaa, kesämökkiä, minulla ei myöskään ole. Lapsuudessa perheelläni oli kyllä mökki, ja siitä minulla on hyvät muistot, mutta olen ajatellut sen johtuvan ennen muuta siitä, että lapsena kesät olivat muutenkin mukavia.
Kaupungin puistot ja rannat ovat tähän mennessä riittäneet minulle mainiosti, ulkoilua ja liikuntaakin on voinut harrastaa aivan hyvin asfalttiviidakossa. En ole edes osannut kaivata muuta.
Viime aikoina olen kuitenkin huomannut ajattelevani, miten hienoa olisi, jos itsellä olisi edes vähän läheisempi suhde luontoon. Me ihmiset tarvitsemme suhdetta luontoon, sillä emme voi elää ilman luontoa. Me olemme osa luontoa.
Miten hienoa olisi, jos voisi mennä vaikkapa metsään ja tuntea se joka aistillaan. Nähdä puut ja muut kasvit, haistaa niiden tuoksu, kuulla metsän eläinten äänet. Tai yksinkertaisesti uppoutua siihen rauhaan ja hiljaisuuteen, mitä luonnossa on.
Mutta en minä pysty. En ainakaan juuri nyt, ehkä en enää ikinä – ainakaan sillä tavoin, mitä terveempänä kykenin. Jostain syysta juuri nyt se harmittaa aika lailla. Viime aikoina MS-tautini johtavaksi oireeksi noussut fatiikki, siis syvä uupumus, on kasvanut sellaisiin mittoihin, että usein ei jaksa tehdä mitään. Siksi esteettömätkään paikat eivät välttämättä houkuttele, jos ne ovat, jos nyt hiukan karrikoidaan, yli viiden metrin päässä omasta sängystä.
Mikään ei kuitenkaan estä haaveilemasta. Ensimmäinen askel haaveen toteutumisessa on siinä, että antaa itselleen luvan haaveilla. Samalla toki on syytä muistaa, etteivät kaikki haaveet voi ikinä toteutua.
En haaveile siitä, että pääsisin Lappiin vaeltamaan, sillä tiedän sen mahdottomaksi. Ainakin juuri nyt.
Mutta eipä tässä ensimmäisenä tarvitsekaan lähteä kuuta taivaalta tavoittelemaan.
Jo lähialueilla on monia paikkoja, jossa on esteetön pääsy luonnon äärelle. Useimmiten pyörätuolin käyttäjä vaatii tällaisissa kohteissa mukaansa saattajan, mutta saattajan kanssa pääseekin sitten kulkemaan, näkemään ja kokemaan.
Ehkä voisin siis ottaa vaikka viimeistään ensi kesän tavoitteeksi, että pääsen mahdollisimman paljon luontoon. Luonto odottaa!
FI1910746378
Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.
Curated Tags