Uhri vai selviytyjä | MS Elo

It looks like you are using an older version of Internet Explorer which is not supported. We advise that you update your browser to the latest version of Microsoft Edge, or consider using other browsers such as Chrome, Firefox or Safari.

Uhri vai selviytyjä

Aluksi mä olin uhri. Itkin ja mietin, että miksi minä? Miksi juuri minä sairastun nuorena 16-vuotiaana koripallotyttönä?!? Mä haluan pelata koripalloa ja valmistua lastentarhanopettajaksi!?! Mä haluan perheen!!! Voinko mä nyt ikinä saada lapsia?!? Kauanko mä enää kävelen?!? Joudunko pian toisten hoidettavaksi hoitokotiin?!? 

Uhrina ja uhriutuneena kyselin miksi minä??? Miksi ei joku muu?!? Ja itkin kauan ja tungin kaikki silloisen MS-liiton lehdet niitä vilkaisemattakaan roskiin. Kun en nähnyt lehteä ja sen julkaisuja, pystyin kuvittelemaan, että sairastuminen oli vain pahaa unta. Kohta mä heräisin ja MS-sairaus olisi kadonnut kuin tuhka siihen kuuluisaan tuuleen.

Aikaa kului ja eihän se sairaus mihinkään kadonnut. Silloin, kun sairastuin 1990, mua hoidettiin terveyskeskuksessa ja sain lääkkeeksi kortisonia ja neurologi myös kehotti elämään terveenä ja stressittömänä vailla huolen häivää 😏. 1990-luvun puolivälissä sain mun pojat ja raskauden jälkeen MS hetkeksi paheni, mutta elämä vaan jatkui. Pojat piti siitä huolen❤. Vuonna 1999 sain työkyvyttömyyseläke-paperit ja jatkoin tyytyväisenä kotiäitinä. Silloin myös tuli ensimmäiset MS-lääkkeet ja pääsin lääkityksen piiriin.

Kun pojat kasvoi, kyselin paikallisesta MS-yhdistyksestä, onko heillä nuorten toimintaa? Juu olihan sitä, kun alat nuorten kerhon vetäjäksi!!! Koska mun on vaikea sanoa ei, mua pyydettiin myös MS-yhdistyksen hallitukseen ja vertaistukijaksi.

Tuo vertaisryhmä on vieläkin olemassa. En vaan enää ole sen vastuuohjaaja. Tuossa ryhmässä on edelleen samoja huipputyyppejä, kun aloitin sen. Ja mukaan on tullut lisää niitä huipputyyppejä. Sen ryhmän vertaistuen avulla mä selviydyin ja sain hyviä käytännön vinkkejä muilta vertaisilta.

Mun mielestä kaikki on alussa uhreja, sitten osasta tulee selviytyjiä ja osa jatkaa uhrina olemista. Mutta. Kyllä selviytyjäkin saa välillä romahtaa. Sairastuminen liialliseen vahvuuteen kovertaa vaan ihmistä sisältä ja vie vain vielä enemmän voimia! Mulla on muutama läheinen tällainen ihminen ja tuntuu sydäntä särkevältä katsoa vierestä hänen pyristelyään ja vaikeuksiaan, kun tiedän, että hän voisi päästä helpommalla, kun vain pyytäisi apua.

Mulla on kokemusta myös liiallisesta kiltteydestä. Kun lakkasin olemasta kiltti uhriutuva selviytyjä ja opettelin tunnistamaan omia rajoja, elämä helpottui ja pystyin vapaammin hengittämään. Apua saa ja sitä pitää pyytää, ennen kuin voimat loppuu. Se se vasta rohkea teko onkin!!!

Suomalainen Sisu on hyvästä, mutta ei, jos se kääntyy itseään vastaan. Sisu on sinnikkyyttä, vahvana pysymistä ja vaikeuksista selviytymistä. Ajattelen, että kaikkien olisi hyvä käyttää sitä sisua "oman tonttinsa" asioiden kuntoon laittamiseen. Hankkii itselleen parhaan hoidon ja lääkityksen sekä tarvittavat apuvälineet ja tukipalvelut, jotta elämä sairauden kanssa olisi yksinkertaisempaa ja helpompaa.
Silloin elämä voisi taas alkaa hymyillä ja elämään mahtuisi muutakin kuin pelkkää selviytymistä.

Apua omien asioiden järjestämiseen saa Neuroliiton Neuroneuvonnasta Apua saa myös muilta Neuroliiton asiantuntijoilta Mun asiat ei olisi näin hyvin, ellen olisi pyytänyt heiltä apua ❤

Voimia sinulle ja muista, että juuri sinä olet upea ja ainutlaatuinen💟

Mun voimaruno:

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

- Eeva Kilpi -

 

 

FI2110289161
Tämä teksti on kirjoitettu Novartiksen taloudellisella tuella.

Curated Tags