Mä vaan hiihdän!
Sinä aamuna paha mieli alkoi riidasta 11-vuotiaan aamutoimien aikaan. Hän tuijotti ja näpytti kännykkäänsä sen sijaan, että olisi toiminut ripeästi minun käskyjeni mukaan. Olin, kuten tuntuu nykyisin aina olevan, väsynyt. Lopen uupunut. Vaikka juuri oli herätty pitkiltä yöunilta. Nyt en jaksanut pienintäkään vastarintaa ja kun sitä oli ilmassa, räjähdin.
”V*tt*, nyt se kännykkä pois!!! Aamupalalle ja kouluun!” Revin kännykän pojan käsistä ja vein piiloon. ”Saat sen takas, kun nätisti pyydät. Mutta vasta illalla. Toi sumentaa sun aivot heti aamulla!!!” Yhtä kärkästä, mutta astetta kauniimpaa tekstiä tuli varhaisteinin suusta. Niin metsä vastaa, kuin sinne huutaa. Eikä riitamme loppunut ennen kuin poika viuhahti ovesta ulos, paiskasi sen kiinni, hyppäsi pyörän selkään ja renkaat sutien poistui paikalta.
Mieheni, joka tekee työtä kotoa käsin, tuli eteiseen. ”Et sä voi käyttäytyä noin. Sun pitäs olla äiti eikä riitapukari.”
En kestänyt kuulla miehen neuvoja. ”Älä tuu siihen kasvattaan!” Tiedän tasan tarkkaan, että toimin ihan sairaan väärin. Olen kaikkien kasvatus- ja parisuhde- ja elämäntapaoppaiden oppien mukaan ala-arvoinen äiti, huono vaimo, kaiken kaikkiaan kurja tyyppi. Siltä tuntui juuri silloin. Ja painoin etusormet korvilleni, niin kuin pieni lapsi tekee silloin, kun ei halua kuulla mitään.
Oli ihan pakko päästä tilannetta pakoon!
Pakkasin tunnekuohun vallassa reppuun uikkarit, pyyhkeen ja peseytymistarpeet. Päätin lähteä päiväksi tuulettumaan, vaikka uimahalliin. Pesemään tuskaani pois. Menisin osan matkaa bussilla, osan kävellen. Sen matkan, minkä ennen olisin vaikka juossut. Nyt en jaksanut edes ajatella, että pyöräilisin tai kävelisin sen alusta loppuun. Senkin piti muistuttaa itsestään: EN PYSTY ENÄÄ! Jaksanko edes kantaa reppua torin laidalta uimahalliin? Jaksanko sitäkään matkaa kävellen, vai pitäisikö ottaa auto jo kotipihalta ja ajaa sillä perille? No ei varmasti. Sinnillä, tällä samalla vihan täyttämällä sisulla kiskon jalkani liikkeelle.
Kun olin saanut repun pakattua, huikkasin miehelle: ”Meen ulos. Tuun kotiin viimestään neljän maissa.” ”Minne sä meet?” Aloin itkeä. Itkin, itkin. En minä tiedä. Elämää etsimään. Itseäni kokoilemaan ennen kuin hajoan.
Itkin ja puin ulkovaatteita. Mies huikkasi. ”Ei kannata lähteä itku kurkussa.” Mutta olin jo menossa.
Itkin bussipysäkillä. Itkin bussissa. Itkin kävellessäni. Itkin siinä raahatessani itseäni ja harteilla painavaa henkistä painolastiani hitaasti eteenpäin.
Huudatin korvanappeihin uudestaan ja uudestaan Erinin tulkitsemaa Antti Tuiskun Mä hiihdän -kappaletta. Uutta voimabiisiäni. Se on tässä: https://www.youtube.com/watch?v=I7cBXmiqSO4
Terveyteni jätti minut kysymättä koskaan lupaa, ilmoittamatta etukäteen. Jätti tilalle sairaan kropan ja mielen. Minun on vaan jaksettava hiihtää. Mitä uusien mäkien takana onkaan, on jaksettava hiihtää. Hiihtää. Eteenpain.
Itkin. Itkin. Ja itkin. Ja nostin jalkaa ja taas toista jalkaa ja taas toista jalkaa ja taas toista. Ja itkin.
...
Kun palasin kotiin, pyysin 11-vuotiaaltani anteeksi. Mieheni kakisteli jonkun aikaa, mutta parin päivän päästä jo lohdutti, että sattuuhan sitä.
...
Olen tänä päivänä, jolloin tätä kirjoitan, ollut lähes neljä viikkoa sairaslomalla. Kaksi viikkoa on vielä edessäpäin. Joka paikkaa painaa väsymys. Toivottomuus ja pelko. Elämän kovuus. Äitiyden vaatimukset. Vaatimukset vaimona. Vastuu perheen toisena elättäjänä. Raha. Työelämän vaatimukset. Syksyn tulo ja talvi. Ihmissuhteet. Elämä.
Tuntuu, etten riitä. En mihinkään. Haluaisin vaan nukkua. Nukkua tätä väsymystä pois. Että herättyäni kaikki olisi taas niin kuin ennen.
FI1910746380
Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.