Sairastavan highway
Vaikka liikkumisen ongelmat ja ongelmat tasapainon kanssa ovat lisääntyneet, sujuu pyöräily mallikkaasti. Siinä missä jalat loppuvat kävellessä, jaksaa pyörällä mennä kymmeniä kilometrejä. En aja millään sähköavusteisella pyörällä, vaan perinteisellä 10-vaihteisella. Tällä hetkellä pyöräily ja satunnaiset kerrat kuntosalilla ovat pääasialliset kuntoilumuotoni ja ovat molemmat tärkeää liikuntaa sekä fyysisesti että henkisesti.
Vaikka pyöräily hyvin sujuu, niin kirjaimellisesti siinäkin sattuu. Kaatua muksahdin varsin komeasti ja ikuiset arvet jäivät hetkestä siitä. Syy ei ollut tietenkään minussa. Ajoin aika reipasta nopeutta alamäestä läpi alikulkusillan keräten nopeutta tietäen, että sillan jälkeen vastassa on ylämäki. Vastassa olikin nuori nainen skuutin päällä laittamassa kuulokkeita korvilleen, kun hurautin paikalle. Ennätin väistää asfaltilta hiekalle ja sitten lähdettiin. Pehmeä hiekka heitti miehen nurin ja luisuin hiekalla muutaman metrin, kunnes vauhti pysähtyi. Nainen kohteliaasti kysyi, että olenko kunnossa ja vastasin myöntävästi, vaikka en ollut varma missä kunnossa olen. Könysin hetken päästä ylös ja tutkin vaurioita. Pyörä oli kunnossa, mutta itselläni oikea jalka sai hiekasta kunnolla ”ihottumaa” ja lonkka sekä olkapää tuntuivat kipeiltä.
No, ei siinä. Kiipesin pyörän päälle ja jatkoin matkaa. Nyt kuukausia tapahtuneesta olkapää ilmoittaa edelleen, että osumaa on saatu. Reidessä ja lonkassa näkyy edelleen naarmut, mutta ovat parantuneet hyvin. Kaatumisia pyöräillessä on itselleni tapahtunut harvoin ja tämä oli ensimmäinen vuosikausiin. Tekevälle sattuu. Ja sattuu sitä kotonakin.
Muutama yö sitten tipahdin sängystä. Löin pääni yöpöydän reunaan ja heräsin ihmeissäni lattialta. Suoritus sekin. En tiedä, mitä tapahtui. Ehkä käänsin kylkeäni siten, että meni vähän pitkäksi.
Tärsky oli aikamoinen ja koko ruho on ollut muutaman päivän jumissa ja pää kipeä iskun voimasta. Ja taas oli lonkka ottavana osapuolena.
Kaikkea voi ja näkyy sattuvan. Pitäisiköhän muistaa, että ei ole enää notkea nuori ori, vaan seniori, jolla kaikenlaista kremppaa on kertynyt.
MS-tautia sairastavan elämässä muksahtelut ja tasapainon ongelmista johtuvat kaatumiset voivat olla arkipäivää. Ensin ne huolestuttavat ja suututtavat. Muutaman päivän päästä niille voi jo nauraa ja naurattaa tuttuja.
Sairastavan arkea on olla kömpelö ja tiputtaa tavaroita. Tai hidastella kauppajonossa ja saada murhaavia katseita. Ongelmina nämä ovat kuitenkin pieniä ottaen huomioon, mitä kaikkea muuta sairaus on yksilöllisesti meille tuonut tullessaan. Elämän valtatiellä on vastaan tullut isojakin ylä- ja alamäkiä. Onneksi välillä tasaisiakin osuuksia. MS-tautia sairastavan highway ei tosiaankaan ole tasaista rallattelua.
Mitä MS-tautia sairastavia tunnen, niin meitä yhdistää hurtti huumori. Nauramme terveiden ihmisten valituksille pienessä flunssassa. Nauramme omille sattumuksillemme. Mikä tärkeintä olemme oppineet elämästä paljon. Sairauden kanssa voi elää ja elämästä voi nauttia. Vertaisista olemme saaneet uusia hyviä ystäviä ja vertaistapaamisissa kenenkään ei tarvitse jännittää. Ongelmat ovat kaikille tuttuja, eikä niihin kiinnitetä huomiota. Vaikka vastassa on ollut hankaluuksia ja isoja mäkiä, olemus on kevyempi tapaamisten jälkeen. Myös soitto Neuroliiton ammattilaisille auttaa.
Tietenkin tämäkin sairaus olisi saanut jäädä tulematta, mutta iloista elämää voi ja täytyy tämänkin kanssa viettää. Ottaa välillä osumaa pahenemisvaiheesta ja toipua siitä. Mennä hetken tasaista elämää, kunnes saa taas uutta osumaa.
Vaan pyöräilystä en luovu. Kypärä päähän ja vauhdilla vaan pitkin highwaytä kohti uusia sattumuksia.
FA-11249025_23082024
Tämä teksti on kirjoitettu Novartiksen taloudellisella tuella.
Curated Tags